Ero sivun ”Käynnistysprosessi” versioiden välillä

Yleensä käyttäjän ei tarvitse huolehtia siitä, mitä tapahtuu sillä välin kun tietokoneeseen kytketään virta ja ruudulle pamahtaa [[X Window System|graafinen ympäristö]], jossa pyydetään kauniisti kirjautumaan sisään järjestelmään. Kuitenkin jossain vaiheessa saattaa tavankin käyttäjälle tulla halu säätää käynnistysaikaa tai vaikka käynnistyviä palveluita. Tällöin olisi hyvä tuntea kuinka järjestelmä itseasiassa käynnistyykään. Tässä artikkelissa pyritään selvittämään väliä virtanapin ja järjestelmään kirjautumisen välissä. Ikävä kyllä artikkeli ei voi tarjota kaikille jakelupaketeille "suoraa lähestymistä", mutta kirjoittaessa on pyritty tästä tekemään mahdollisimman jakelupakettiriippumaton.

Niin, mitkä oikeastaan ovat ensimmäiset vaiheet? Tämä on yksi niitä elämän mysteerejä, eikä oikeastaan millään tavalla vielä liity käyttöjärjestelmään. Yleensä virran kytkemisen jälkeen tietokone lataa [[BIOS]]:n, joka on pieni ohjelma emolevyn erillisellä muistipiirillä. Tämä pieni ohjelma, joka pyörii pienellä piisirulla tekee ensimmäisenä käynnistyttyään [[POST|POST-testin]] (''Power-On-Self-Test''), joka tarkastaa, että tiettyjä laitteita (kuten muistit, emolevy ja prosessori) on paikalla, ja että ne ovat toimintakunnossa. Sen jälkeen BIOS alustaa joitakin järjestelmäkomponentteja (kuten kiintolevyt), jakaa niille keskeytyksiä sekä tulostaa niistä taulukon ruudulle. Kaiken muun tehtävän seassa voitaisiin sanoa, että BIOS:illa on päätehtävä, jonka tarkoitus on etsiä käynnistettävän median aivan alkupäästä ohjelma, joka kykenee lataamaan käyttöjärjestelmän. Voitaisiinkin sanoa, että BIOS ei ole olemassakaan mitään muuta varten kuin sitä, että se osaa ladata ohjelman nimeltä [[käynnistyslatain]]. Käynnistyslatain sijaitsee yleensä käynnistyssektorilla ([[Master Boot  Record]], MBR), joka sijaitsee yleensä käynnistettävän median alkupäässä. Kiintolevyistä puhuttaessa alkupää on ensimmäinen sektori, ensimmäinen sylinteri sekä ensimmäinen lukupää. Menikö hieman ohi? Ei hätää, emme ole vielä päässeet käyttöjärjestelmän käynnistämiseen :)

Käynnistyslatain on siis ohjelma, joka kykenee lataamaan käyttöjärjestelmän. Tämä onkin oikeastaan ensimmäinen vaihe, jossa pystytään puhumaan [[GNU/Linux]]in käynnistysprosessista. Käynnistyslatain kuulostaa varmaan tutulta ja monelle se tulee vielä tutummaksi kun mainitaan, että kaksi suosituinta käynnistyslatainta ovat [[Grub|GRUB]] (Grand Unified Bootloader) sekä [[Lilo|LILO]] (Linux Loader). Käynnistyslataimen tehtävä on tarjota tietokoneelle keino päästä käynnistämään käyttöjärjestelmän ydintä, eli [[kernel]]iä. Miksi BIOS ei voi suoraan käynnistää ydintä, niinhän windowskin tekee? Itseasiassa näin ei Windowskaan tee. Vaikka ruudulle ei tulekaan mitään tekstiä, joka kehottaa valitsemaan käyttöjärjestelmää, vaatii myöskin Windows käynnistyslataimen.

No takaisin asiaan. Nyt tiedämme, että BIOS lataa käynnistyslataimen ja käynnistyslataimen tehtävä on ladata käyttöjärjestelmän ydin. Mitä eroa sitten LILO:lla ja GRUB:lla on? Vaikka LILO ja GRUB vaikuttavat hyvinkin samanlaisilta ohjelmilta, ne molemmat tarjoavat käynnistysvalikon, mistä saa valittua ladattavan käyttöjärjestelmän ja ne molemmat myös lataavat sen käyttöjärjestelmän. Ero piileekin lähinnä siinä, kuinka nämä käynnistyslataimet sen tekevät.

Voisi kuvitella, että kaikki tiedostot ovat käynnistyssektorilla vain odottamassa lataamista. Näin ei kuitenkaan ole, sillä käynnistyssektori on aivan liian pieni ytimelle tai edes kokonaiselle LILO:lle. Tästä syystä LILO onkin käytännössä pilkottu eri "vaiheisiin". Ensimmäisenä kun BIOS lataa käynnistyslataimen (tässä tilanteessa LILO:n), se lataa tosiasiassa vain pienen osan koodia, joka osaa käynnistää toisen vaiheen suoraan kiintolevyltä. Ensimmäisen vaiheen jälkeen LILO tulostaa ruudulle kirjaimen "L". Kun toinen vaihe on ladattu, LILO tulostaa ruudulle"I"-kirjaimen ja käynnistää toisen vaiheen. Toisen vaiheen käynnistämisen jälkeen LILO tulostaa ruudulle "L"-kirjaimen ja yrittää lukea kiintolevyltä karttatiedoston, joka kertoo LILO:lle mm. sen, mitä käyttöjärjestelmiä levyllä on ja missä ne sijaitsevat. Jos tämän karttatiedoston lataaminen onnistuu, printtaa LILO ruudulle "O"-kirjaimen. Nämä tulostetut kirjaimet mahdollistavat myös LILO:n virhetilanteiden korjaamisen, ja ne ovat dokumentoitu varsin hyvin joten googlen pitäisi auttaa ongelmatilanteissa. Mutta ettemme karkaisi asiasta liikaa, niin LILOn ongelma on karttatiedoston tarve, jos jostain syystä levyn geometria muuttuu tai karttatiedosto on väärä tai viallinen, ei lilo osaa enää käynnistää ydintä. Tämä on periaatteessa korjattavissa rescue-cd:llä, sillä LILO sisältää komennon nimeltä "lilo", joka kirjoittaa oikeellisen karttatiedoston. Tämä aiheuttaa myös sen, että komento "lilo" tulee ajaa aina kun [[Kernelin kääntäminen|käännetään uusi ydin]] tai muutetaan LILO:n asetuksia. Tämän karttatiedoston tarpeen poistamiseen onkin kehitetty toinen käynnistyslatain nimeltään GRUB.

===GRUB:n lähestymistapa===

 

Aivan kuten LILO, myöskään GRUB ei pysty käynnistymään suoraan boottisektorilta, vaan sekin jakautuu eri vaiheisiin. Boottisektorille mahtuu itseasiassa vain yksi+reilu vaihetta, joten ensimmäisen vaiheen jälkeen GRUB siirtyy oikeastaan vaiheeseen 1,5. Vaiheessa 1,5 GRUB lataa tiedostojärjestelmän sille osiolle, millä toinen vaihe sijaitsee. Riippuen käytettävästä tiedostojärjestelmästä, ladataan aina eri tiedostojärjestelmälle eri 1,5 vaihe. Koska GRUB lataa tiedostojärjestelmän karttatiedoston sijaan, voi se myös siis käynnistää ytimen josta sille ei ole aiemmin asetustiedostossa kerrottu. Vaiheessa 2 GRUB lataa käytännössä valikon sekä pienen komentokehotteen, jolla voidaan ladata ytimiä jotka eivät valikoihin kuulu. Tämä poistaa myös tarpeen ajaa mitään erillistä karttatiedostoa luovaa ohjelmaa GRUB:n konfiguroinnin jälkeen. Periaatteessa asetustiedosto voi olla vaikka kuinka väärin, sillä se on aina muokattavissa käynnistyksen yhteydessä (ellei sitä ole suojattu salasanalla ja salasana on hukassa).

[[Initrd]] (''Initial RAM Disk Image'') on pieni "kuva" RAM-muistiin sijoitettavasta paketista, joka sisältää erinäisiä pakattuja ja käynnistyksen kannalta tarpeellisia moduuleita (kuten SCSI-ohjaimia ja verkkokäynnistysmoduuleita ). Initrd ei ole aina tarpeellinen, kuten käytettäessä itse käännettyä ydintä, jonka sisään on kaikki käynnistyksen kannalta tarpeelliset ajurit käännetty eikä useampaa laitetta tarvitse käynnistyksen yhteydessä tukea. Kuitenkin monien jakelupakettien kanssa, joiden pitäis itoimia useilla tuhansilla (ellei jopa miljoonilla) erilaisilla laitekokoonpanoilla, on initrd lähes välttämätön, jottei itse ydin paisu mahdottoman suureksi. Käytännössä initrd on siis pakattu juuritiedostojärjestelmä jonka sisään on pakattu erilaiset käynnistettävät moduulit. Tämä mahdollistaa jopa 8Mt:n jakelupaketin pakkaamisen yhdelle yksittäiselle levykkeelle.

Ensimmäisenä käynnistyslatain lataa ytimen muistiin ja kontrolli siirtyy käynnistyslataimelta ytimelle. Ydin sisältää ytimen levykuvan purkuun tarvittavat järjestelmät ja kyseinen levykuva puretaan. Purkamisen jälkeen järjestelmälaitteet alustetaan - myös ne, jotka BIOS on jo aiemmin alustanut. Tämä mahdollistaa BIOS:ista riippumattoman järjestelmän käynnistämisen. Nyt purettu ydin ottaa koneen kunnolla valtaansa ja rupeaa alustamaan keskeytyksiä, [[scheduler]]eita, konsoleita sekä erinäisiä rautapuolen laitteita. Kun alustukset on tehty, kutsutaan ohjelmaa nimeltä [[init]]. Init on ohjelma, joka määrää linuxin käynnistysjärjestyksen sekä sen, mitä käynnistetään. Init-järjestelmiä voi olla kahdenlaisia. Toinen on skriptityylinen Init, joka määrää kaiken yhden skriptitiedoston perusteella ja toinen (käytössä lähes poikkeuksetta nykyisissä jakelupaketeissa) on System V Init, joka lataa yhden tiedoston perusteella tarvittavat palvelut modulaarisesti.  

===System V Init===

Initin käynnistyttyä alkaakin järjestelmän muokkaaminenkin olemaan mahdollista ilman suurempaa työtä. Init toimii siten, että ensimmäisenä se lukee konfiguraation <tt>inittab</tt>-tiedostosta (yleensä <tt>/etc</tt>-hakemistossa). Tiedosto näyttää jotakuinkin tältä:

<tt>Inittab</tt>-tiedostossa tulee olla [[ajotaso|oletusajotaso]] (näistä lisää myöhemmin), jolle käynnistytään GNU/Linuxin käynnistyessä, terminaalit joita käytetään (virtuaalikonsolit/virtuaaliterminaalit, yleensä kuusi kappaletta), sekä skriptit, joita pitää ajaa aina tietyn ajotason yhteydessä. <tt>Inittab</tt> mahdollistaakin siis räätälöidyn käynnistysjärjestelyn tekemisen hyvinkin pienellä vaivalla. Monessa skriptissä on myös määritelty ''respawn''-parametri, joka tarkoittaa prosessin uudelleenkäynnistämistä heti sen sammumisen jälkeen. Kuten esimerkiksi kun järjestelmästä kirjaudutaan ulos, niin käynnistetään uusi sisäänkirjautumiskehote. Tiedostossa on myös määritelty se, mitä tehdään kun ctrl+alt+del-näppäinyhdistelmää painetaan. <tt>Inittabin</tt> rakenne sekä tiedostojen sijainnit vaihtelevat hyvinkin paljon jakelukohtaisesti, joten niiden säätämistä emme tässä vaiheessa sen enempää käsittele. Esimerkiksi [[RedHat|RedHatilla]] ja [[Debian]]illa on jokaiselle ajotasolle määrätty oma hakemisto, jossa on [[symbolinen linkki|symbolisia linkkejä]] ajettaviin ohjelmiin ja ne on numeroitu erikoisen näköisellä koodilla käynnistysjärjestyksen takaamiseksi. Toiset [[UNIX]]-variantit käyttävät pelkkiä tiedostoja joissa määrätään, mitä järjestelmiä ladataan ja mitä sammutetaan missäkin vaiheessa. Yleispätevänä ohjelmana [[KDE]]:n käyttäjille [[ksysv]] tarjoaa kohtuullisen hyvät mahdollisuudet muokata eri ajotasoja jakelupakettiriippumattomasti.

Ajotasoista kerrotaan tarkemmin artikkelissa [[Ajotaso]].

Nyt kursitaankin sitten kaikki tietomme kokoon, ettei harhauduta reitiltä. BIOS lataa käynnistyslataimen, käynnistyslatain kernelin ja kernel käynnistää init:n. Kun [[init]] käynnistyy, se tekee ensimmäisen init-skriptin vaatimat tehtävät, kuten mounttaa /etc/[[fstab]]-tiedostossa luetellut osiot, asettaa järjestelmän kellon, käynnistää satunnaislukugeneraattorin jne. Tämän jälkeen init lukee konfiguraatiotiedostosta oletusrunlevelin numeron ja hyppää suorittamaan oletusrunlevelin käynnistysskriptiä. Nyt otamme mielikuvituksen käyttöön ja kuvitellaan, että runlevelit olisivat hakemistoja, joten kun init lukee oletusrunlevelin 5, se käynnistää kaikki runlevelin 5 hakemistossa olevat skriptit listatussa järjestyksessä. Jos oletusrunlevel olisi 2, init siis käynnistäisi runlevelin 2 hakemiston sisällön. Käytännössä asia ei aivan näin toimi, mutta periaate räätälöidyistä käynnistysprofiileista tullee selväksi.

 

[[Luokka:Perustietoa]]