Aloittelijalle

Linuxia on aiemmin pidetty aloittelijoille vaikeana järjestelmänä. Nykyään tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kunhan on valmis opiskelemaan hieman uuden järjestelmän perusteita. Koska monet, jotka kokeilevat Linuxia ovat Windows-käyttäjiä, tässä ohjeessa lähdetään siitä liikkeelle. Käytännössä lähes kaikki mitä muilla käyttöjärjestelmillä on mahdollista tehdä ja käyttää, verkkoselaimista tuottavuussovelluksiin ja pelaamiseen asti on mahdollista nykyaikaisten Linux-jakeluiden kanssa.

Linux-maailmaan tutustuessa on hyvä pitää mielessä, että Linux on suunniteltu eri lähtökohdista kuin esimerkiksi Windows tai macOS, ja jotkin asiat hoidetaan eri tavalla. Perusteiden opettelu saattaa tuntua turhauttavalta, mutta tulee maksamaan itsensä takaisin moninkertaisena myöhemmin. Ei kukaan ole tietokoneita muillakaan käyttöjärjestelmillä oppinut päivässä tehokkaasti käyttämään. Mutta siinä missä Windowsin ja macOS:n tutuiksi tulleet rakenteet ja käyttöliittymä voivat muuttua radikaalisti, jopa seuraavassa versiossa, Linux-jakelun käyttäjällä vapaus valita mieluisansa käyttöliittymä, jota ei sanele kukaan muu kuin käyttäjä itse.

Linuxin käyttäjä hallitsee käyttöjärjestelmäänsä, ei toisinpäin kuten edellä mainituissa käyttöjärjestelmissä.

Haluan asentaa koneelleni Linuxin! Mitä minun tulee tehdä?

Jotta uuden käyttöjärjestelmän käyttöönotto onnistuisi mahdollisimman kivuttomasti, on aluksi hyvä ottaa selvää perusasioista. Lue tämä sivu läpi ja selaile muutenkin tätä wikiä ja muita Linux-aiheisia sivustoja.

Kun lähdet asentamaan koneellesi Linuxia, sinun on ensin päätettävä, minkä jakelupaketin asennat. Jakelupaketti on kokoelma, jossa on Linux-ydin, muut tarvittavat perusohjelmat ja muun muassa asennusohjelma. Tässä artikkelissa on esitelty lyhyesti yleisimpiä jakelupaketteja, joiden väliltä valinta kannattaa tehdä. Parasta jakelupakettia ei ole mahdollista sanoa, vaan valinta on lähinnä mielipidekysymys.

Käydään kuitenkin aluksi lyhyesti läpi Linux-käyttöjärjestelmän perusteet, jotta Linuxin asentaminen ei aiheuttaisi suurta "kulttuurishokkia".

Linux-järjestelmän perusteita

Jotta uudenlaisen käyttöjärjestelmän käyttö onnistuisi tehokkaasti, on hyvä tietää jotain sen perusrakenteesta.

Monen käyttäjän järjestelmä

Linux on alusta lähtien tehty monen käyttäjän järjestelmäksi, jolloin jokaisella käyttäjällä on oma käyttäjätunnus, salasana ja kotihakemisto sekä kotihakemistossaan omat asetuksensa. Käyttäjätunnuksia voi luoda myös erikoiskäyttöön, esimerkiksi niin, että erikoisempia asetuksia tai uusia ohjelmia kokeilee ensin testitunnuksella, ilman pelkoa varsinaisten käyttäjien säätöjen sekoittumisesta.

Tavallisella käyttäjällä ei ole kirjoitusoikeuksia muualle tiedostojärjestelmään kuin omaan kotihakemistoon (sekä esim. tilapäistiedostojen hakemistoon, johon yleensä ei kosketa käsin). Siten esimerkiksi ohjelmien asentaminen koko järjestelmään (kaikkien käyttäjien käytettäväksi) ei onnistu, vaan ylläpitotoimenpiteisiin käytetään pääkäyttäjän (root) käyttäjätunnusta tai sudo-ohjelmaa, joka suorittaa komennot pääkäyttäjänä. Tällainen järjestelmä on tietoturvan kannalta hyvä, sillä mahdolliset haittaohjelmat voivat suoraan saastuttaa vain käyttäjän oman kotihakemiston. Lisäksi se hankaloittaa virusten ja haittaohjelmien leviämistä.

Lisätietoja löytyy artikkeleista käyttäjä ja tiedoston oikeudet. Katso myös tietoturva.

Hakemistorakenne

Pääartikkeli: Linuxin hakemistorakenne.

Linuxissa ei käytetä Windowsin tapaa ryhmitellä hakemistot levyosioiden (esim. C:, D: jne.) alle, vaan käytetään yhtä hakemistopuuta, joka alkaa juurihakemistosta (/). Toki juurihakemisto sijaitsee jollain levyosiolla, mutta siihen voidaan myös liittää muita levyosioita. Usein esimerkiksi käyttäjien kotihakemistot sisältävä home-hakemisto on oma levyosionsa, jolloin esimerkiksi jakelupaketin vaihtuessa on helppo säilyttää henkilökohtaiset tiedostot ja asetukset.

Tavallisesti käyttäjä tallentaa kaikki omat tiedostonsa kotihakemistoonsa alihakemistoineen (ohjelmat saattavat lisäksi käyttää joitakin muita hakemistoja, esim. /tmp väliaikaistiedostoille). Muualle järjestelmään tallennetaan tiedostoja vain pääkäyttäjänä esimerkiksi asennettaessa uusia ohjelmia.

Jokaisella tiedostolla on myös tiedostokohtaiset oikeudet, jotka kertovat esimerkiksi kuka käyttäjä omistaa tiedoston ja ketkä saavat lukea sitä. Lisätietoja tiedostojen oikeuksista löytyy artikkelista Tiedoston oikeudet.

Käyttöjärjestelmän ydin

Linux-järjestelmän ydin (kernel) on varsinainen Linux, jonka kehityksen aloitti suomalainen Linus Torvalds. Se hoitaa matalan tason kommunikoinnin laitteiden kanssa, jolloin tavallisten ohjelmien ei tarvitse huolehtia siitä. Perinteisesti Linuxissa on ollut tapana kääntää ydin lähdekoodista, mutta nykyään tämä joudutaan tekemään harvoin jakeluiden paketinhallintajärjestelmien tarjotessa uusia ytimiä valmiiksi käännettyinä.

Ytimessä ovat kaikki käytettävät ajurit, joten mikäli jokin oheislaite ei toimi, sille on käännettävä ajuri ytimeen tai, kuten nykyään on usein mahdollista, asennettava ajurimoduuli valmiiksi käännettynä jakelun paketinhallinnasta. Joskus voidaan käyttää myös binääriajureita, joita ei levitetä lähdekoodimuodossa (esim. jotkin näytönohjaimien ajurit).

Ytimessä ajurit (ja muutkin sen osat) voivat olla käännetyt joko suoraan ytimeen tai erilliseksi moduuliksi. Moduuleja käytetään usein esimerkiksi laiteajurien yhteydessä ja niitä voidaan ajon aikana ladata käyttöön tai poistaa käytöstä.

Graafinen käyttöliittymä

Linuxissa graafinen käyttöliittymä koostuu monesta osasta, kuten X Window Systemistä, ikkunanhallintaohjelmasta sekä graafisista ohjelmista (kuten Firefox ja GIMP). Yleensä jakelupaketit sisältävät myös työpöytäympäristön, jonka mukana tulee yleensä myös ikkunanhallintaohjelma. Työpöytäympäristö ei kuitenkaan ole elintärkeä osa graafisen käyttöliittymän toiminnalle.

Linuxin muokattavuus antaa mahdollisuuden valita eri työpöytäympäristöjen välillä. Yleisimmät työpöytäympäristöt ovat KDE ja GNOME, joiden kesken aloittelijan on yleensä tehtävä valinta. Joidenkin jakeluiden mukana tulee oletustyöpöytänä KDE, toisten GNOME (toki myös toisen työpöytäympäristön asennus on yleensä tehty helpoksi). Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että KDE on monipuolisempi, muokattavampi ja jossain määrin sekavampi, GNOME taas selkeämpi, yksinkertaisempi ja myös jonkin verran vakaampi. KDE pyrkii pitkälti uusien ominaisuuksien ja asetusmahdollisuuksien lisäämiseen, GNOME taas käyttöliittymän selkeyttämiseen ja perusominaisuuksien luotettavaan toteuttamiseen. Työpöytäympäristöihin voit myös tutustua lukemalla artikkelit KDE tutuksi ja GNOME tutuksi.

Esittelymediat

Ensimmäiset Linux-kokeilut on mukavinta tehdä niin sanotulla esittely-USB-tikulla, tai CD- tai DVD-levyllä ("live CD"). Näitä tapoja käytettäessä koko järjestelmä käynnistyy joko USB-tikulta tai optiselta asemalta. Etuna USB/CD/DVD-käynnistyksessä on, että vaikka järjestelmän saisikin rikki, se korjaantuu viimeistään uudelleenkäynnistyksen yhteydessä. Esittelymedioita käyttämällä pääset suoraan toimivalle Linux-työpöydälle, jossa voit testata esimerkiksi oheislaitteiden toimivuutta ja monia erilaisia ohjelmia.

Nykyään useimmat tunnetuista jakeluista, esimerkiksi Ubuntu, tarjoavat esittelytilaa oletuksena asennuslevyltään, ja myös asennus tapahtuu käynnistämällä haluttaessa asennusohjelma esittelytilan työpöydältä.

Huomattavaa on, että live-cd:ltä käytettäessä ohjelma voi olla huomattavasti hitaampi, kuin ssd-asemalle tai kiintolevylle asennettuna.

Mikä on jakelupaketti? Minkä jakelupaketin asentaisin?

Linux asennetaan yleensä jakelupaketista. Jokainen jakelu paketoi valitsemansa ohjelmat valitsemallaan tavalla. Ohjelmavalikoima on kuitenkin keskeisiltä osiltaan sama tai samantapainen useimmissa yleiskäyttöisissä jakeluissa ja paketointitapa yksi muutamasta eri järjestelmästä.

Linux itsessään on pelkkä käyttöjärjestelmän ydin, joka hoitaa käyttöjärjestelmän matalimman tason tehtävät, kuten laitteiston suoran käskyttämisen. Pelkällä ytimellä (engl. kernel) ei tavallinen käyttäjä tee mitään. Jotta saataisiin aikaan täydellinen käyttöjärjestelmä tarvitaan ytimen ympärille perusohjelmistot. Tähän käytetään mm. GNU-projektin ohjelmia, josta tulee joidenkin suosittelema nimi GNU/Linux. Nämä ja lukuisat muut ohjelmat tulevat jakelupakettien mukana.

On olemassa satoja eri jakelupaketteja, joista kymmenkunta on suhteellisen laajalle levinneitä. Parasta jakelua ei voida yksiselitteisesti sanoa, mutta aloittelijan kannalta jakelupaketteja vertaillaan sivulla Jakelun valinta.

Onko jakelu suomenkielinen?

Useimmat jakelut ovat aina monikielisiä. Jakelua voi pitää suomenkielisenä, jos sen asennusohjelma on käännetty suomeksi, se sisältää yleisen kielituen, eikä keskeisten työkalujen tai keskeisten sovellusten joukossa ole suomentamattomia ohjelmia. Käytännössä kaikki yleisimmin käytössä olevat jakelut on mahdollista asentaa suomenkielisinä (esimerkiksi Debianin asennusohjelma on käännetty 75 kielelle).

Jakeluissa käytetään pääosin samoja ohjelmia, jotka on käännetty ohjelmien omissa kehitysprojekteissa. Yleensä jakelut eivät käännä muuta kuin omia asennus- ja hallintatyökalujaan. Tästä johtuen jakelut ovat yleensä (asennusohjelmaa lukuun ottamatta) yhtä suomenkielisiä.

Yleensä ensisijaisesti käytettävä kieli valitaan jakelun asennuksen aikana. Myöhemmin tuen muille kielille voi yleensä asentaa jakelun omalla kielityökalulla tai paketinhallinnasta. Usein osittainen tuki muille kielille asennetaan ohjelman mukana; esimerkiksi LANG=fi_FI.utf8 date saattaa kertoa päivämäärän suomeksi vaikkei varsinaista suomen tukea olisi asennettu.

Lisätietoja ohjelmien kääntämisestä löytyy artikkelista kotoistus.

Miten ohjelmia asennetaan?

Linuxissa ohjelmat asennetaan ensisijaisesti käyttäen jakelun paketinhallintaa, jolloin ohjelma asennetaan joko komentoriviltä yhdellä komennolla tai jollain graafisella paketinhallinnan käyttöliittymällä. Paketinhallintajärjestelmiä on muutamia perusteiltaan erilaisia (Redhat-sukuisilla, Debian-sukuisilla, Gentoolla, Slackwarella ja Arch Linuxilla omansa) ja näille on useampia edustaohjelmia, joista joitakin voi käyttää useammalla paketinhallintajärjestelmällä.

Asennettaessa paketinhallinta mm. tarkistaa mitä muita ohjelmia ohjelma tarvitsee (paketin riippuvuudet) ja usein asentaa kaikki tarvittavat paketit. Paketinhallinta pitää kirjaa asennetuista paketeista ja mm. hoitaa niiden (puoliautomaattisen) päivittämisen, jos uusia versioita ilmestyy.

Mikäli haluttua pakettia ei löydy paketinhallinnasta, on asennus tehtävä käsin kääntämällä lähdekoodista tai etsittävä ohjelmasta tehty epävirallinen paketti ja asennettava se. Nykyään monien jakeluiden pakettivarastot ovat niin laajoja, että ohjelmia joutuu kääntämään käsin vain jos on erityistarpeita ja silloinkin harvoin. Ohjelmien asentamista paketinhallinnan ohi ei suositella, sillä tällöin menetetään paketinhallinnan hyödyt (mm. puoliautomaattiset päivitykset). Lähdekoodista käännetystä ohjelmasta voi myös tehdä paketin, jolloin osa paketinhallinnan hyödyistä koskee tätäkin ohjelmaa.

Paketin asentaminen toisen jakelun paketista tai epävirallisesta lähteestä saattaa olla vaarallista. Troijan hevosen riskin ohella on riski, että jakeluun huonosti sopeutettu paketti esimerkiksi ylikirjoittaa toisen paketin tiedostoja, ja ennen kaikkea se, että se saattaa riippuvuuksina vaatia paketteja, joita ei jakelussa ole sillä nimellä tai oikealla versionumerolla. Asentaminen paketinhallinnan ohi eri hakemistoon (yleensä /usr/local/paketti) on usein parempi vaihtoehto kuin huonosti sopeutetun paketin asentaminen paketinhallinnan kautta.

Katso myös

• Paketinhallinta-luokka
• Ohjelmien asentaminen

Komentorivistä ja sen käytön tarpeesta

Aloittelijalle suunnatut ohjeet komentorivin käyttöön löytyvät artikkelista Komentorivin perusteet.

Monet aloittelevat Linux-käyttäjät pelkäävät aluksi komentorivin käyttämistä. Tämä on normaalia, sillä nykyaikaisissa Windows-tietokoneissa komentoriviä ei yleensä käytetä juuri mihinkään. Linuxissa komentorivi on kuitenkin yhä melko tärkeässä osassa, sekä hyvässä että pahassa. Toki monien nykyaikaisten jakeluiden ja työpöytäympäristöjen (KDE ja GNOME) mukana tulee paljon graafisia hallintatyökaluja, joilla hoituu moni järjestelmän perusylläpitotoimi, mikä aiemmin on vaatinut komentorivin käyttöä. Toisaalta ongelmatapauksissa ohjeet ongelman korjaamiseen ovat usein komentoriviriveinä; muutaman komentorivin kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin vastaavan neuvominen valikkoja selaten - ja moni unix-tyyppisiä käyttöjärjestelmiä kauan käyttänyt vierastaa graafisia hallintatyökaluja.

Komentorivi on kuitenkin muutakin kuin välttämätön paha. Monet asiat hoituvat paljon kätevämmin tekstitilassa kunhan vain perusasiat ensin jaksaa opetella. Jonkinlaisen kuvan komentorivin mahdollisuuksista saa artikkelista komentorivivinkkejä.